Kaarlo Vaismaan jälkeläisten sukukokous järjestettiin Kiponniemen kurssikeskuksessa vuonna 1989. Siellä Laina Vaismaa (1914-1990) muisteli lapsuuttaan ja piti seuraavan koskettavan iltahartauden:

Suvun perintönä olemme monet saaneet erään ominaisuuden, nimittäin Vaismaan pohjalaisen kiivaan luonteen. Sanon tämän sen tähden, että tähän liittyy minun lapsuuteni kaikkein kallisarvoisin muisto, jonka tahtoisin tässä iltahetkessä kertoa.

Nuorena tyttönä minä olin sellainen lukuhullu tyttö, jolle mikään muu maailmassa ei merkinnyt niin paljon kuin kirjat. Oli jouluaatto. Tavallisesti perhe muisti sen, että pidin kirjoista, ja sain melkein joka joulu kirjoja lahjaksi. Sitten tuli tämä yksi joulu, jolloin en saanut yhtäkään kirjaa, mutta minun nuorempi sisareni Helmi sai viisi kirjaa! No se jouluaatto meni sellaisen pettymyksen tunteessa – sain kyllä muita lahjoja, mutta en yhtäkään kirjaa. Aamulla menimme koko perhe joulukirkkoon. Kun tulimme sieltä kotiin, niin näin siinä pöydällä Helmin viisi kirjaa. Minä otin yhden niistä sekä joululahjaksi saamani suklaalevyn ja menin istumaan salin ison sohvan nurkkaan. Aloin lukea – oikein ahmia – ja kun olin kaikkein jännittävimmässä kohdassa, tuli Helmi saliin ja sanoi: ”Se on mun kirja!” Silloin se minun kiivas pohjalainen luontoni nousi, ja minä heitin sen kovakantisen kirjan suoraan päin Helmin naamaa, jolloin veri alkoi pursuta Helmin sieraimista.

Meidän salissa oli neljä ovea, ja joka ovesta syöksyi ihmisiä katsomaan, mitä siellä tapahtui, kun Helmi parkui niin kauheasti. Heti kun olin heittänyt kirjan ja kun näin, miten Helmille kävi, olin kyyristyneenä siinä sohvan nurkassa niin onneton kuin ihminen ikinä olla voi. Olin pilannut koko perheen joulun, kaikki oli pilalla.

Äiti meni ensimmäisenä pyyhkimään verta Helmin kasvoilta. Sitten äidin ja isän makuuhuoneen ovesta tuli isä. Minä oikein kauhistuin siellä sohvan nurkassa ja ajattelin, mitä isä nyt sanoo, kun olin tällaista tehnyt jouluna. Minulla oli silloin pikkutyttönä pitkä vaalea tukka. Isä tuli minun viereeni sohvan nurkkaan ja silitti kädellään tukkaani ja sanoi: ”Rakas pieni tyttäreni” – eikä mitään muuta, ei yhtäkään moitteen sanaa, ei mitään muuta.

Minä olen unohtanut kaikki ne kerrat, jolloin minua on lapsena jostain asiasta rangaistu, mutta en voi koskaan unohtaa sitä, että minulle osoitettiin rakkautta silloin, kun en olisi ansainnut mitään muuta kuin rangaistuksen.

Nyt tahdon sanoa meille kaikille tämän kiivaan luonteen perijöille ja muillekin, että Jeesus Kristus, jota meidän isämme tahtoi palvella, sanoo meille kaikille: ”Rakas tyttäreni, rakas poikani. Kaikki sinun syntisi annetaan anteeksi.” Me voimme kyllä kääntää selkämme Jeesukselle, mutta hän ei käännä selkäänsä meille, koska me olemme siunauksen perillisiä joka ainoa.

Lähettäjä Anja Sarin (os. Vaismaa), Kaarlo Vaismaan sukuhaara